Tammikuun pakkaspäivänä lenkille lähtemisestä ei taas aluksi tahtonut tulla mitään – sain kuitenkin mukaani ystävän naapurista. Tuuli puhalsi kylmästi mereltä päin ja kaikki kinttupolut olivat rosoisen jään peitossa. Lenkkimme kulki vanhan hautausmaan läpi. Olen paikkaan tykästynyt siellä vallitsevan rauhan sekä hienojen, todella vanhojen, muistomerkkien vuoksi. Hautausmaa on kauniin puistomainen monine käytävineen. Jäimme välillä kuuntelemaan lintujen viserrystä. Puhelimme vähänlaisesti, seurasimme tiiviisti askeleitamme liukkaalla jäällä.
Kuljin ystäväni jäljessä kunnes kuulin takaani ääntä. ’Kaunis tyttö, saanko laulaa?’, kysyi ikääntynyt herra, joka taluttaen polkupyörää kertoi tulleensa ruokajonosta, ja olevansa palaamassa alkoholistien asuntolaan siinä lähellä. Polkupyörä oli lastattu ruokakasseilla. Mies viittasi kädellään hautakiviin ja kertoi, että sinne, hautakivien taakse, asuinkaverit piilottavat viinapullonsa, sillä asuntolaan niitä ei saa viedä. Hän otti taskumatin povitaskustaan ja kulautti siitä huikan. Lopulta hän valmistautui laulamaan, selvitti kurkkuaan ja haki aluksi oikeata sävellajia.
’Riemumielin rinta tahtoo laulaa onnestaan…’, mies lauloi uskomattoman kauniisti jyhkeällä bassoäänellä. Hautausmaan hiljaisuus, ikiaikaiset havupuut ja luminen maa loivat laululle mahtavan taustan. ’Onnessa kukaan ei saata voittaa mua…’, hän jatkoi valitsemaansa laulua operetista Mustalaisruhtinatar. Ääni oli koulutettu. Laulu kuitenkin tuli suoraan hänen sydämestään – minun sydämeeni. Kuunnellessani ympärilläni ja sisälläni kaikki muu pysähtyi. Mieli pysähtyi. En huomannut lenkkikaverini viittomista. Hän odotti minua kauempana ja tahtoi jatkaa matkaa.
Mikään muu ei siinä hetkessä ollut minulle olennaisempaa kuin laulavan äänen upea sointi ja laulun sanojen viesti. Ne maalasivat eteeni kauneutta, uskoa ja lämpöä. Ne irrottivat jalkani maasta samalla, kun olin täydellisesti osa maata, taivasta ja puita sekä lumista maisemaa.
Tunsin samankaltaisuutta miehen kanssa. Hän eli omalla tavallaan elämäänsä – irti massatietoisuudesta ja rakenteista, pakosta ja rutiineista, käytäntöjen määrittämistä arvoasetelmista. Kenties se oli merkinnyt hänelle luopumista paljosta eikä se varmaankaan ollut kivutonta tai helppoa, mutta se mahdollisti vapauden. Vapauden pysähtyä tässä ja nyt, kohdata toinen ihminen ja tehdä myös sitä, mitä rakasti: laulaa. Antaa tämänkaltainen lahja toiselle.
Tuo erityinen kohtaaminen oli minulle merkityksellinen. Se syvensi pohdintaani oman sieluni (Mestari minussa) ja ihmisminäni (ihminen minussa) suhteesta. Pohdinta on ollut ajankohtaista jo jonkin aikaa. Mestari ja ihminen asuvat molemmat fyysisessä kehossa, minun kehossani. Ja molemmat haluavat ymmärtää toistaan.
Ihminen minussa on kokenut ja taitava. Se tietää lähes kaiken ihmiselämästä maan päällä. Se on elänyt täällä niin monissa rooleissa. Annan sille nyt, elämän tässä vaiheessa, luvan lakata olemasta huolissaan – yhtään mistään. Lakata myös huolehtimasta eheytymisestään. Ihmisminäni voi jättää sen Mestarin tehtäväksi. Ihminen voi vain sallia. Sallia asioiden tulla elämään ja nauttia monenlaisista kokemuksista. Arvostaa kokemusten kirjoa. Tanssia sen kanssa, mikä tulee ovelle.
Ihminen minussa voi myös muuttaa asioita elämässään. Se tapahtuu valitsemalla. Voin valita olenko palkkatyössä vai toiminko yrittäjänä, voin valita kuuntelenko minulle laulettua serenadia vai häädänkö laulajan pois. Jos ei ole mahdollisuutta konkreettiseen valintaan, voin aina valita asennoitumiseni; esimerkiksi sairauteen, ikääntymiseen tai ihmissuhteen puuttumiseen.
Voin myös valita mikä asia oikeasti on minun oma asiani ja mikä jonkun toisen tai joidenkin toisten. Näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Esimerkiksi ajatuksistamme vain pieni osa on omia ajatuksiamme. Suurin osa on massatietoisuutta, toisten virtauttamia asioita, joita mielemme poimii eetteristä. Vain se on minun, minkä itse valitsen.
Voin valita myös hyväksyväni itseni juuri sellaisena kuin olen. Olen itselleni riittävä enkä tarvitse muiden mittareita. Ja voin luoda tietoisesti elämääni sallimalla asiat elämässäni. En vastusta asioita, sillä se mitä vastustaa, lisääntyy. Rakastamani asiat saavat kukoistaa ja niiden energia saa palvella minua. Ja olen kaikesta tästä hyvin kiitollinen.
Minun ei tarvitse todistaa mitään, ei itselleni eikä kenellekään. Olen kokemassa elämää täällä maan päällä, sen kaikessa kirjossaan. Mestari minussa rakastaa sitä, että koen asioita. ’Onnessa kukaan ei saata voittaa mua.’ Kyseessä ei ole kilpailu. Ilo ja hauskat asiat maailmassa vain lisääntyvät, kun niitä koetaan, tuodaan elämään.
Kiitos siis serenadista, sinä laulun taitaja ja hetkessä elävä matkamies! Kiitos laulustasi, joka herätti minut tuntemaan, kokemaan ja tiedostamaan arvokkaan ja rikkaan elämän kannalta olennaisia asioita. Elämänpolku jatkuu, joskus on liukasta ja toisinaan hellettä. ’Muistathan kai, muistathan kai…’
Mahtavaa alkanutta uutta vuotta myös Sinulle, joka luit tämän tekstini!
Eijamaria / Arkkairos
Arkkairos 